Kaisa Tanttu kotisohvan Tour d’Europella

Tourd'EuropeAlan vähitellen saada ikioman, henkilökohtaisen merkityksen Jeesuksen vertaukselle siitä, kuinka rikkaan on vaikeampi päästä taivaaseen kuin kamelin läpi neulansilmästä.

Se paljastuu lukemistostani. Olen nimittäin jumittunut lukemaan kirjoja pyöräilystä Nizzaan. Edellisen olen kuvannut täällä. Tällä kertaa käsittelyssä on Kaisa ja Christoffer Lekan sarjakuvakirja Tour d’Europe – The Yoga of Road Cycling.

Sarjakuvataiteilija Kaisa Lekaa muistuttava mustakorvainen hiiri ja hänen miestänsä Christoffer Lekaa esittävä ankka pyöräilevät Ruotsin läpi Euroopan etelälaitaan Nizzaan.

Kuukauden matkatavarat hiiri ja ankka pakkaavat pieneen pyörän peräkärryyn. Alkumatka Ruotsin läpi on sateinen ja tuuli käy vastaan. Vaatteet märkinä ja hikisinä hiiri ja ankka saapuvat päivän polkemisen jälkeen majapaikkoihinsa. Päivän jälkeen onni on pieniä asioita, niin kuin kliseet väittävät. Lämmin makuupussi, maha täynnä papumuhennosta ja puhtaat, kuivat vaatteet odottamassa seuraavan päivän hikiä.

Saksan halki pyöräillessään hiiri ja ankka törmäävät kulttuurieroihin. Pyöräilijät tien laidassa saavat teiden valtiaat, autot huutamaan. Pois meidän teiltämme, ne tööttäilevät. Kun ankka ja hiiri eivät hinduvakaumuksensa mukaan syö mitään eläinperäistä, he kohtaavat ongelmia. Pyöräilijöiden herkku, ranskalaiset perunat, valmistetaankin saksalaisittain sian rasvassa.

Kun fillarit rullaavat Ranskan teitä, ovat ankka ja hiiri jo melkein perillä. Kun he ylittävät Lyonin kaupungin kohdalla Rhone-joen, muuttuu vesikin välimerellisen turkoosiksi. Kaisa-hiiri voi ruveta ajattelemaan summausta joogin tapaan. Onko valtava vaivannäkö tehty oikeista syistä? Mikä on askeettisuuden ja uhrausten arvo, jos ne on tehty kunnian ja huomion takia?

Ja mikä se henkilökohtainen merkitys Jeesuksen vertaukselle rikkaan vaikeudesta päästä taivaaseen sitten on? Kun makailen pehmoisella vuoteellani, lehteilen ihanan paksua Tour d’Europea ja hihitän sarjakuvalle, olen rikkauteni ansassa. Pitkän matkan teko kiehtoo. Kurinalaisuus kiehtoo. Tiedän kuinka yksinkertaisuus ja niukkuus tekee hyvää.

Rikkaan miehen lailla en pääse siihen taivaaseen, koska elämäni on niin mukavaa, etten kykene luopumaan siitä. Tour d’Europe näyttää vapauden, mutta katselen sitä kaukaa, enkä viitsi nousta sängyltäni, syömästä, lukemasta ja haaveilemasta.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kari Mäkinen lukee Sebaldia

Huimaus SebaldMaisemat Alppien molemmin puolin, Tirolia, Venetsiaa, Veronaa, Garda-järveä. Henkilöt Henri Beyle, joka käytti kirjailijanimeä Stendhal, tri K. eli Franz Kafka ja minä-kertoja sekä epälukuinen määrä satunnaisia sivuhenkilöitä historiasta, taiteesta ja muistista. Kieli, joka on polveilevaa ja sivulauseina kiemurtelevaa, mutta tarkkaa ja rauhallista.

Tärkeintä, ehdottomasti tärkeintä on kuitenkin kuvaus siitä, miten ihmisen ote todellisuudesta on hauras ja satunnainen. Mielen maailma ei rakennu ehjänä ja selkeärajaisena, vaan kulkee oikullisesti muistin, mielikuvien, katkeavien ajatusten, selittämättömien tunteiden kerroksissa.

Kuvaus on kuvaus vieraudesta. Sellaisesta vieraudesta, joka aikuisella on kulkiessaan lapsuutensa maisemassa muistojen työntyessä mieleen, ja vieraudesta, joka ihmisellä on yrittäessään käsittää, mitä rakkaus on.

Miksei myös modernin ihmisen vieraudesta, kun yksikään paikka tai yksikään ihminen ei ole se, jossa voi olla kokonaan kotona.

Sebaldia lukiessa mielen vapaaseen, kiinteät rajat ja loppuun viedyt ajatukset ohittavaan kulkuun syntyy ikään kuin lupa. Siihen, mikä on pakotonta, todellista ja haihtuvaa.

Sebald poikkeaa pienessä kappelissa ja antautuu sen hiljaisuuteen. Sillä kohden oivalsin yhteyden: juuri näin pakottomasti mieli ja ajatus kulkevat kun istuu kirkossa, yhtaikaa lähelle ja kauas, menneeseen ja tähän hetkeen, pyhään ja arkeen, käsittämättömään ja käsitettävään, syvyyteen ja pinnallisuuteen.

Se on hyvä ottaa todesta. Todellisuutena.

W.G.Sebald, Huimaus. Suomentanut Oili Suominen. Tammi 2011. 239 s.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Nanna Helaakoski vietti nenäpäivää

nenis_cover_finalÄrsyttää ja hävettää. Vaikka olen yksin omalla kotisohvallani, niin ärsyttää ja hävettää, että tuo yksinäinen nainen Irma menee soittamaan kaiken maailman ihmisten ovikelloja. Tekeytyy muka taloustutkijaksi päästäkseen juttusille ihmisten keittiöihin. Työntää nenänsä niin monen ventovieraan päivään. Ja välillä lukiessani olen jotenkin varpaillaan ja huolissaan, että voi kunpa oven takana olisi mukava ihminen ja pyytäisi Irman kavalasta syyssäästä teelle keittiönsä lampun lämpöön. Mutta samalla minä ajattelen, että mikset sinä Irma voi pysyä omassa kodissasi ja olla niin kuin muutkin.

Olen tuntenut myötähäpeää monesti, kun ihmiset ovat TV:ssä tehneet jotain kiusallista. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun häpeä hyppää kiinni kirjan sivuilta. Miksi häpeä tarttuu minuun, kun yksinäinen nainen yrittää etsiä keskustelukumppania esittämällä taloustutkijaa ja joutuu kiusallisiin tilanteisiin? Johtuuko se siitä, ettei mielestäni sovi noin vain mennä ihmisten koteihin nykyään. Vain kutsuttuna mennään tänä päivänä kylään. Johtuuko se kenties siitä, että Irma höpisee sitä sun tätä hätäpäissään. Pitäisi edes olla kunnon asiaa, kun menee ihmisten kelloja soittamaan. Vai johtuuko se siitä, että hänen yksinäisyytensä tuntuu minusta kiusalliselta. Olenko minä seuraelämän oikeistolainen? Ammatti, ajoneuvo, asunto ja ajanvietettä ystävien kanssa, näistäkö rakentuu elämä joka ei nolota? Ymmärrän, että 89-vuotias isoäitini on usein yksinäinen, koska ystävät ympäriltä ovat jo kuolleet. Mutta Irma, vaikka hänen ikäänsä ei paljastetakaan, on korkeintaan kuusikymppinen lukemani perusteella. Siinä iässä pitäisi vielä olla seuraelämää kyllin.

Kuinka usein olenkaan istunut raitiovaunussa Irman vieressä. Kuinka usein on joku ihminen katsonut arasti minuun ja miettinyt, että voisikohan hänen kanssaan aloittaa keskustelun vaikka vain jostain tyhjänpäiväisestä, jotta saisi kuulla oman äänensä puhuvan. Kuinka moni yksinäinen ei koskaan istu viereeni, koska ei kehtaa lähteä kodistaan enää. Eivät tohdi sieltä lähteä minunkaltaisten hyvien kristittyjen pariin, jotka tuntevat häpeää yksinäisyyden edessä. Minä ja kaltaiseni, jotka saavat puoleksi vuodeksi hyvän omantunnon vierailusta isotädin luona ja sanovat mielessään seuraan pyrkivälle, että mikset sinä hanki omia ystäviä.

Pelottaa ja hävettää. Pelottaa ja hävettää yhtä aikaa. Minä pelkään yksinäisyyttä. Minä pelkään sitä päivää, kun kutsut illanviettoihin eivät enää käy minun osakseni. En olisi yhtä rohkea kuin Irma. En lähtisi etsimään ihmisiä heidän omilta oviltaan. Ja hävettää myöntää, että en ole liiemmin ajatellut yksinäisyyden koskettavan varmasti niin monia minunkin ikäisiäni. Vanhusten yksinäisyydestä kyllä puhutaan, mutta kuinka moni onkaan yksinäinen jo vuosia sitä ennen, kenties läpi elämänsä? Tämä nenäpäivä tuo minulle vain Pinokkion nenän, jos yritän väittää tietäväni mitä yksinäisyys on. Nähtäväksi jää pyydänkö edes keittiööni teelle ihmistä, joka tulee tekemään taloustutkimusta minun ovelleni. Asuuko minun oveni takana mukava ihminen? Asuuko sinun?

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Risto Oikarinen ja kirjallinen kuristusote

beckettSuurten kirjankustantamoitten kotimaisen kaunokirjallisuuden kulttuurista arvoa korostavissa markkinointijaaritteluissa toistuu kiusallisen usein ajatus vahvasta tarinasta kaunokirjallisuuden keskiössä. Aivan kuin kaiken kaunokirjallisuuden lähtökohta olisi tarina, jonka sujuvasanainen kirjailija kykenee naputtelemaan auki tavalla, joka ”pitää lukijan otteessaan”. Missä helvetin otteessa? Kuristusotteessa? Heimlichin otteessa?

Kirjoja markkinoitaessa puhutaan tarinan koukuttavasta, mestarillisesta kuljettamisesta. Puhutaan taidokkaasti rakennetusta monipolvisesta juonesta, romaaneista ”jotka eivät päästä lukijaansa helpolla”. Luvataan, että lopussa kiitos kuitenkin odottaa lukijaansa. Palaset loksahtelevat paikoilleen. Vahva tarina ”palkitsee lukijansa”. Mutta millä? Kirjallisella Kinder-yllätyksellä, joka ei minuutin päästä enää jaksa kiinnostaa.

Tarina kuuluu ensisijaisesti viihdekirjallisuuteen, kuten dekkareihin ja niistä tehtyihin filmatisointeihin, joita minäkin silloin tällöin mielelläni harrastan. En siis väheksy juonta tai tarinaa. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole taideproosan keskeinen hyve. Tarinan merkitys yleistetään koskemaan myös taiteellisesti vakavasti otettavaa proosaa ehkä siksi, että juuri tarinan ajatellaan myyvän.

Kunnianhimoista, taiteellista proosaa ei välttämättä tarvitse erityisesti markkinoida. Pääasia on, että sitä aktiivisesti julkaistaan. Se ei ole itsestään selvää. Ongelmallista on, jos kustantamoitten kirjallisuuden ammattirakastajat – kustannustoimittajat – alkavat ajatella tehtäväänsä myynnin näkökulmasta. Kirjankustantamisen ohella ilmiö pätee musiikkibisnekseen: ”Bändinne musiikki on kyllä poikkeuksellisen hienoa ja omaperäistä, mutta meidän markkinointiosastomme valitettavasti katsoo, että sitä on mahdotonta myydä.” Ei ole mikään ihme, että suuret levy-yhtiöt ovat kriisissä. Heidän tarjontansa alkaa muistuttaa soittolistoilta löyhkäävää kolera-allasta.

Olisi kuitenkin typeryyttä raakkua, että suuret kustannustalot eivät enää nykyään ymmärrä mainstream-proosan tarinoitten ulkopuolella hehkuvia mahdollisuuksia. Tilanne on todennäköisesti ollut aina samanlainen. Esimerkiksi nobelisti Samuel Beckettillä oli suuria vaikeuksia saada tuotantoansa kustannettua. Romaani Murphy kiersi 42 kustantajan pöydällä. Romaani Watt odotti valmiina kahdeksan vuotta, ennen kuin se julkaistiin.

Varsinaisesti minun oli tällä kertaa tarkoitus kirjoittaa Beckettin Wattista. Romaani ilmestyi suomeksi viisi vuotta sitten. Kunnia sen julkaisemisesta kuuluu Basam Booksille. Kunnia erinomaisesta suomennoksesta puolestaan kuuluu runoilija-suomentaja Caj Westerbergille.

Minun on vaikea kirjoittaa Wattista mitään tyydyttävää selontekoa. Romaanissa ei ole juonta, joka ensin pitäisi lukijan otteessaan ja lopulta palkitsisi hänet.  Siinä ei ole ”vahvaa tarinaa”. Sen keskiössä on kieli ja kielellä luotu maailma, todellisuus, jossa herra Watt elää ja lukija hymyilee hämillään, nauraa ja ahdistuu. Maailman kuvaamisen mahdollisuudet, yllättävä huumori ja ihmisen elämän merkitystodellisuuden rakentumista koskevat kysymykset ilmenevät Beckettin mestarillisessa, toistoneuroosin ja huumorin trapetsilla etenevässä kielenkäytössä. Romaani ei pidä lukijaa otteessaan, vaan hänen on itse astuttava sen maailmaan.

Watt on yksi omaperäisimmistä ja hienoimmista romaaneista, joita olen lukenut. Sen luettuaan ymmärtää myös, miksi Beckett siirtyi niukempaan ilmaisuun ja näytelmien kirjoittamiseen. Hän lienee sanonut itselleen, ettei voi enää jatkaa näin.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , | Leave a comment

Kaisa Tanttu ja lopullinen totuus

nieminenJos sängyn vierellä nakottavaa kirjapinoani on katsominen, niin olen jo usean kirjan ajan etsinyt vastausta kysymykseen: kuinka tätä elämää tulisi elää? Läjässä on teoksia aiheesta kuinka liikkua omasta keskuksestaan käsin ja toisia kirjoja aiheesta mikä kristinuskossa on keskeisintä.

Kirjapinoa katsomalla voisi päätellä, että olen etsinyt vastausta otsa rypyssä. Romaanejako? Pyh! Ajanhukkaa, kertoo pino ajatuksistani.

Tarkemman tutkailun jälkeen löydän pienen runoteoksen kaiken tietoon, osaamiseen ja hallitsemiseen liittyvän kirjallisuuden joukosta. Nimensä puolesta Kai Niemisen runokirja sopii kuitenkin lukulinjaani.

Lopullinen totuus. Kaikesta. kertoo lopullisen totuuden kaikesta runojen tapaan. Teoksen nimirunossa runon minä istuu pihanurmella. Naapurin kissa tulee paikalle, kertoo kysymättä lopullisen totuuden kaikesta ja lähtee pois. Runon minä säntää hakemaan sanakirjaa ja siihen runo sitten päättyykin.

Runon minä siis tietää lopullisen totuuden ihan kaikesta, jos kissakielen sanakirja löytyi, mutta minulle, lukijalle sitä ei tulkata. Hyvä niin. Runoja lukiessa vastausten kaipuu osoittaa sammumisen merkkejä.

Niemisen runot myös haastavat. Kuka sinä olet, on runoilijan mielestä tärkeämpi kysymys kuin syvällisenä pidetty kysymys kuka minä olen. Mitä se tarkoittaa? Onko se sitä, että näkee itsensä myös ulkopuolelta, muiden joukossa toimivana sinänä? Maistelen ajatusta. Minun sinuuteni, sinun sinuutesi.

Kyllä Lopullinen totuus. Kaikesta. tarjoaa totuuksiakin, rivien väleissä ja minulle luultavasti erilailla kuin sinulle. Jumalan ja atomin todennäköisen olemassaolon vertailu saa runoilijan miettimään vielä kiinnostavampaa kysymystä, ovatko eroottisia unia oikeasti olemassa. Löydän myös runon, joka tuntuu vastaavan kysymykseeni:

Myöhempi tutkimus osoitti, ettei hän ollutkaan onnellinen,
hän vain kuvitteli olevansa.

Mutta entä hänen päiväkirjansa, eikö niistä käy ilmi että hän oli hyvin onnellinen?

Ei, ne juuri todistavat että se oli pinttynyt harhaluulo. Miesparka, kuolemaansa saakka hän kuvitteli olevansa onnellinen.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Kari Mäkinen ja Haavikko-niminen mies

saari-mauno-haavikko-niminen-miesEhkä aamut järven rannalla olivat oikea hetki astua Paavo Haavikon maailmaan Mauno Saaren avaamia polkuja. Aurinko leikki puiden lehdillä. Tuuli virisi hitaasti veden pintaan. Heräsin mielelläni niihin aamuihin, istuin rannassa vaikka yön viileys tuntui vielä. Lueskelin hitaasti, katselin välillä rannan vihreän sävyjä.

Kenties se oli tarpeellinen tausta, kontrasti. Haavikon ilottomuus oli siksi vahva. Haavikon puheen kuuli kirjan sivuilta, saman puheen, joka on tallella runoissa. Kielen, joka vyöryy aforistisena ja peittää alleen vastalauseet. Tarkan, häikäilemättömän kielen. Vasta vanhemmiten Haavikko tuntuu nauravan, mutta silloinkin ilottomasti, maailman ja elämän komiikkaa vain havainnoiden.

Ihailin, niin kuin moni, Haavikon kielen suvereenisuutta ja neron vaivattomuutta ilmaista todellisuuden monikerroksisuus. Useaan kertaan pysähdyin miettimään, mistä tunteesta Haavikon tekstissä on kysymys. Se on älykästä, viiltävän illuusiotonta maailman ja ihmisen toiminnan tarkastelua. Haavikko itse puhuu rehellisyydestä kirjailijan osana, ikään kuin kohtalona. Sillä hän ehkä selittää itselleen sosiaalista kulmikkuuttaan ja kyvyttömyyttään. Mutta tunne, mikä se on?

Ehkä tunne on alakulo, resignaatio, pettymys. Saari selittää sen puolison Marja-Liisa Vartion varhaisella kuolemalla, josta Haavikko ei koskaan toipunut. Selitys on yksinkertainen ja psykologisoiva, vaikka olisikin tosi. Rivien välistä näkyy syvempään: koko olemassaolon arvottomuuden ja arvon kysymiseen.

Haavikon vanheneminen tuo tämän esiin. Juuri vanhenemisen kuvauksen takia aamut kannatti käyttää tähän. Vanhemmiten Haavikko sekä kyynistyy että pehmenee. Hän puhuu puista, jotka ovat aina kiinnostaneet häntä. Puut ovat vanhempia ja vahvempia kuin ihminen.

Loppujen lopuksi ihminen näyttää päätyvän kysymykseen Jumalasta. Haavikkokin, tyypiltään uskonnoton mies, joka rukoilee, vaikkei usko. Hän syyttää kirkkoa siitä, että kirkko on peittänyt Jumalan.

Jotakuta Jumalan poissaolosta on voitava syyttää.

Aamut Haavikon kanssa saivat mielen kulkemaan juuri siihen suuntaan, Jumalan poissaolon kysymyksiin, ja kieleen. Miten uskon kieli, joka syntyy avaamaan verhoja ja tavoittamaan Jumalan todellisuutta, jolle ei kieltä ole, saattaa kuivua, kovettua ja muuttua oikeassa olemisen kieleksi. Niin kuin jonain aamuna usva äkkiä vaelsi järvelle, eikä vastarantaa enää näkynyt.

Siitä olin vakuuttunut, että uskon kieli on rehellisyyden kieltä, jolla puhutaan tosia sanoja, mutta yhtä vakuuttunut olin, että se ei voi olla häikäilemättömän, armottoman rehellisyyden kieltä.

Lukemisen jälkeen saatoin solahtaa uimaan. Tunsin, miten vesi kantoi ja ympäröi. Ymmärsin, että älyn kielen ja tunteen kielen ja uskon kielen ohella on myös ruumiin kieli, joka voi olla vielä näitäkin enemmän.

Mauno Saari, Haavikko-niminen mies. Otava. Seven-pokkari. 2010. 541 s.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Olli Seppälä tutkii vauhdikasta enkelioppia

EnkelioppiEnsimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan kummia. Kuudennen luvun alussa jumalan pojat ottavat ihmistyttäriä vaimoikseen ja he saavat lapsia. Syntyy jättiläisiä, joita Raamattu kutsuu nimellä ”muinaisajan kuuluisat sankarit”.

Tämä arvoituksellinen aikaan juuri ennen Nooa ja vedenpaisumusta sijoittuva kertomus saa jäyhemmänkin mielikuvituksen laukkaamaan. Keitä olivat jumalan pojat? Varsin ilmeisen tulkinnan mukaan he olivat enkeleitä. Raamattu siis kertoo, että enkelit ja ihmiset saivat jälkeläisiä.

Vai saivatko sittenkään? Kirjaimellisen tulkinnan mukaan saivat, ja se johtaa varsin mielenkiintoisiin kuvitelmiin ja mytologioihin. Tähän iskee kirjoitusohjelmansa yhdysvaltalainen Danielle Trussoni. Hänen romaaninsa Enkelioppi ilmestyi viime vuonna ja siitä on tekeillä jo elokuva.

Enkelioppi ottaa todesta enkelit, jotka kerran kulkivat maan päällä ja saivat jälkeläisiä ihmisten kanssa. Näitä jälkeläisiä on Trussonin jännitysfantasian mukaan edelleen keskuudessamme ja heitä kutsutaan nefileiksi, eikä heillä ole hyvät mielessään.

Enkeliopin keskeinen tapahtumapaikka on New Yorkin osavaltiossa sijaitseva Pyhän Rosan luostari, jonka hallussa on paljon enkeleihin liittyvää aineistoa. Päähenkilönä on nuori hyvännäköinen (kuinkas muuten!) nunna, Evangeline.

Keskeisiä henkilöitä ovat myös taidehistorioitsija Verlaine, joka saa toimeksiannon tietämättään nefililtä, sekä sisar Celestine, jonka nuoruusvaiheita Pariisin enkelitieteen akatemiassa seurataan pitkään. Evangelinen perheelläkin on tärkeä rooli kosmisten tapahtumien vaiheissa. Verlainesta tulee väkisinkin mieleen Dan Brownin bestsellereiden sankari Robert Langdon, kuvitteellisen symbologian professori.

Enkelioppia lukiessa tulee myös hetkittäin mieleen kuin lukisi aikuisille kirjoitettua Harry Potteria. Enkeliakatemia on Tylypahka. Yliluonnollisia asioita tapahtuu ja vanhoja voima-aarteita havitellaan. Vauhtia ja tiukkoja tilanteita riittää. Trussoni tuntee lajityypin ja hyppyyttää lukijaa paikasta ja aikakaudesta toiseen.

Trussonin kirjan voi nähdä myös jo reilut parikymmentä vuotta jatkuneen enkelibuumin yhtenä hedelmänä. Sen angelologinen tietämys on yleisesti ottaen kelvollista, joskin suomennoksessa esimerkiksi enkelihierarkioiden nimet hieman onnahtelevat vakiintuneeseen käytäntöön verrattuna. Suomennos puhuu (isolla kirjaimella) Serafeista, Kerubeista Vallassa istuvista, Mahtavista, Hyveellisistä, Voimallista, Ruhtinaista, Arkkienkeleistä ja Enkeleistä. Suomessa on totuttu luettelemaan samaiset Dionysios Areiopagin kehittämän ja Tuomas Akvinolaisenkin kuvaileman yhdeksänportaisen enkelihierarkian luokat seuraavasti: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, vallat, voimat, hallitukset, arkkienkelit ja enkelit.

Enkelioppi on kuin onkin varsin viihdyttävä kirja, joka hyödyntää sekä yleistä angelologiaa että ulkokehän kristillisperäistä enkelimytologiaa. Loppuratkaisu ei onneksi ole kaikilta osin itsestään selvä saati niin romanttinen kuin lukija pelkää (juonipaljastus: taidehistorioitsija ja ex-nunna eivät saakaan toisiaan).

Jos hieman ylitulkitsee, kirjasta voi löytää myös toiseutta tutkivan juonteen.

Danielle Trussoni
: Enkelioppi. Suom. Sirkka Aulanko. Tammi. 500 s.

Olli Seppälä on Kotimaa24-verkkouutisten päätoimittaja. Hän on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa, muun muassa kirjat Näkymättömän hipaisu. Enkelit ennen ja nyt ja Enkeli. Taivaallinen sanansaattaja.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Risto Oikarinen ja yökärpäset

sielunoineniskuOlen jo hyvän aikaa säilyttänyt yöpöydälläni, tai totta puhuen sänkyni alla lattialla, sillä ei minulla ole yöpöytää, itävaltalaisen Georg Traklin (1887-1914) suomennettua runovalikoimaa Sielun öinen siivenisku (WSOY 2004). Kolminapainen, kunnianhimoinen tavoitteeni Traklin runouden äärellä on ollut kartuttaa saksankielisen klassikkokirjallisuuden tuntemustani, saavuttaa taide-elämyksiä runoutta lukemalla sekä opiskella kieltä.

Olen tähän mennessä onnistunut tappamaan pari nukahtamistani sabotoinutta yökärpästä käyttämällä Sielun öistä siiveniskua lyömäaseena. Olen minä muutaman kerran avannut sen iltalukemiseksikin. Sekä alkuperäiset runot että Jukka Koskelaisen suomennokset sisältävä valikoima ei ole pienimuotoiseen saksan opiskeluun lainkaan hassumpi. Aamulla kännykän piipittäessä voi myös tuntea ärtymystä lieventävää kohottumista, kun päässä alkaa soida tummasävyisiä romanttisia säkeitä, kuten ”O unser verlorenes Paradies” (”Oi kadonnut paratiisimme”). Berliiniläiseen arkielämääni soveltuvaa käyttökieltä Traklin säkeistä ei juuri irtoa.

Idean Traklin runouteen tarttumisesta sain Norman Malcolmin Ludwig Wittgenstein -muistelmasta (Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta lukupiiriin. Jutun voi lukea täältä.). Muistelmaa edeltää G. H. von Wrightin kirjoittama Elämäkerran luonnos. Von Wright mainitsee, että askeesia tavoitellut ja isänsä perintörahoistaan eroon halunnut Wittgenstein lahjoitti ennen ensimmäistä maailmansotaa merkittävän summan apurahaa Traklille. Wittgenstein oli tuolloin hädin tuskin 25-vuotias eikä ollut edes tavannut häntä kaksi vuotta nuorempaa runoilijaa.

Wittgenstein kirjoitti Traklin runoudesta: ”Minä en ymmärrä niitä, mutta niiden sointi ilahduttaa minua. Se on aidosti nerokkaan ihmisen sointi.” Traklin on todella täytynyt kolahtaa Wittgensteinille, sillä hän oli yleensä äärimmäisen säästeliäs kehuissaan.

Traklin runojen sointi on ilahduttavan kohtalokasta, varsinkin kun niitä lukee alkukielellä ja rohkeasti ääneen. Se on etenemistä pimeässä, koleassa lehtimetsässä, kun täysikuun hidastettu, hopeinen strobovalo siivilöityy oksiston läpi verkkokalvoille; niin kuin yrittäisi kirkkaana lokakuun yönä sydän hakaten hiipiä ryteikköisen metsän kautta pummilla Kraftwerkin ulkoilmakeikalle. Askel askeleelta rytmi voimistuu ja taivaalle levittäytyy yhä syvenevää verenpunaista. Paljoakaan ei tarvitse ymmärtää.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Kaisa Tanttu lukee ja fillaroi

fillarilla_nizzaanTällaisten kirjajuttujen kirjoittaminen vaikuttaa lukemiseen. Kun tietää, että lukemastaan ammentaa muillekin, tulee tarkkaavaiseksi sen suhteen, mitä ajatuksia kirja herättää lukemisen jälkeen.

Kirjat plompsahtavat ajatusten veteen kuin kivet. Ne lähettävät ajatusrenkaita, mikä minkäkinlaisia. Joskus liike on vaimeaa, joskus merkittävää. Usein lukeminen vaikuttaa ajatteluun. Joskus kirjat peilaavat omaa käyttäytymistä paljastavalla tavalla, toisinaan niiden tunnelmat seuraavat mukana päiväkausia.

Tällä viikolla luin aallokkaan kirjan, Osmo Soininvaaran Fillarilla Nizzaan. Sen jälkeen nimittäin tartuin hanakasti pyörään. Hymyilytti lenkin jälkeen, kun muistin mistä innostus oli saanut kipinän. Olin lukenut kirjan, joka aiheutti tekoja.

Soininvaaran Fillarilla Nizzaan on koottu päivittäisistä blogimerkinnöistä pyörämatkalla Nizzaan. Ne julkaistiin Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Huolimatta alkuperäisestä julkaisupaikastaan, merkinnät toimivat myös kirjana.

Pyörämatka saa alkunsa vedonlyönnistä. Soininvaara aikoo ehtiä kuukaudessa Tallinnasta Nizzaan. Moottoriteitä matka on 2 600 kilometriä, pyörällä lopulta lähes 3 400.

Päivittäiset merkinnät ovat yksinkertaisia kuin pyöräilijän reppuun mahtuvat matkatavarat eli vaihtovaatteet, pesuvehkeet ja kartat. Reittivalinta mietityttää päivittäin, samoin pyöräilijälle erittäin merkittävä säätila. Syöminen ja hotellihuoneen etsiminen kuuluvat myös kolmenkymmenen pyöräilypäivän mielenkiinnon kohteisiin. Toisinaan Soininvaara innostuu pohtimaan kaupunkisuunnittelua, matkapuhelimen käytön maksuja ja energiakysymyksiä.

Kun sitten pohdin, mikä kirjan oikein tekee kiinnostavaksi, en osannut heti vastata. Vaikka kyse oli vedonlyönnistä, matkan onnistuminen ei jännitä lukijaa. Perille pääsykään ei isoa osaa kirjassa näyttele. Matkakertomus ei ole myöskään sankaritarina, jossa päähenkilö vastoinkäymisiä kohdatessaan kasvaa ihmisenä.

Lopulta ajattelin, että kirjassa viehättää Soininvaaran sitkeys ja luja usko. Hän on matkalla, eikä haikaile helpompien päämäärien perään. Menee päin vaikeuksia, jos niitä ei voi väistää. Vain ja ainoastaan ajaa päivittäisen reilun satakilometrisensä.

Sillä kohtaa ymmärsin, mikä blogista tekee kirjan, jolla on yleistä merkitystä. Niin minäkin haluaisin elää. Lujasti uskoen päämääriini. Toivoen, vaikka edessä olisi esteitä. Ja jokaisena päivänä, kun lähden päiväetapilleni, tekisin sen rakkaudesta matkantekoon.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | 1 Comment

Kari Mäkinen lukee kirjan vaietusta sodasta

tammilehtoKun vuodesta 1918 tuli kuluneeksi 90 vuotta, oli ilmeistä, että sisällissotaa ei ollut vielä käsitelty riittävästi. Sodasta oli kirjoitettu hyllymetreittäin, mutta silti oli oikeutettua käyttää nimitystä ”vaiettu sota”. Osuin muutamaan 90-vuotismuiston tilaisuuteen, joissa nousi esiin ihmisten tarve kertoa siitä, mitä oli ollut elää vaikenemisen, peittelyn, väistämisen, mielikuvien, puolittain muistamisen ja unohtamisen keskellä. Kertojat olivat sotaan osallistuneitten lapsia ja lapsenlapsia, niitä jotka olivat kasvaneet sodan hiljaisen taakan, syyllisyyden ja katkeruuden varjossa. Hiljaisuuden puhkaiseminen näytti edelleen olevan vapauttava ja tervehdyttävä kokemus.

Muistovuoden yhteydessä ilmestyi kokoavaa tutkimustietoa, myös kirkon ja papiston tilanteesta. Kävi ilmi, että kirkkohistoriallinen kokonaiskuva on vielä hauras ja katkelmallinen. Erityisesti paikallistason todellisuus kaipaa lisää selvittämistä, samoin kirkon rooli sodan myöhemmässä käsittelyssä.

Sisällissodan trauma on ollut niin suuri ja niin vaikea käsitellä, että siitä riittää kuorittavia kerroksia vielä pitkälle tälle vuosisadalle. En oikein usko, että 100-vuotismuisto merkitsisi, että että vaietusta sodasta on tullut kerrottu sota, ei ainakaan loppuun kerrottu. Sen sijaan ehkä yhä paremmin ymmärretty, vaikkakaan ei selitetty.

Tähän yhä uusien kerroksien tavoittamiseen ja kertomiseen liitän mielessäni kaksi 2000-luvun romaania, Kjell Westön Missä kuljimme kerran (2006) ja Asko Sahlbergin Tammilehto (2004). Westön romaanin elin läpi yhden kuuman kesän automatkoilla äänikirjana. Tammilehdon luin vasta tänä kesänä.

Siinä missä Westön kuvauksen painopiste on valkoisissa, Sahlbergin henkilöiden enemmistö on punaisia. Molempien osalta kyse on täyteläisestä ihmiskuvauksesta, historian suuren murroksen kuvaamisesta yksittäisten ihmisten tarinan osana ja taustana.

Tammilehto kuorii sisällissodasta näkyviin kerroksen, joka on kenties mahdollista käsitellä samalla tavalla vasta nyt. Se kerros on syyllisyys. Tällöin kysymys ei ole siitä, kenen vika verinen sotatouhu oli – se kysymys on kaluttu. Kysymys on siitä, millainen on sen syyllisyyden voima, jota ei voi sanoa ääneen eikä edes käsitellä, ja miten se kietoutuu yksityiseen ja yhteiseen elämään.

Sahlbergin kuvauksessa sota itsessään on vain tapahtumia, traagisia ja hirvittäviä, mutta vain tapahtumia. Varsinaisesti kyse on niiden takana ja alla olevasta alistamisen, nöyryyttämisen, haavoittamisen, vaikenemisen ja avuttomuuden maailmasta, sisäisestä maailmasta.

Sahlberg, niin kuin Westökin, avaa näkyviin ja ainakin aavistettavaksi yhden niistä kerroksista, jotka ovat olleet 90 vuoden vaikenemisen sisällä, mahdottomana käsitellä.

Kummankin romaanin yhteydessä olen mielessäni kysynyt myös kirkon roolia. Voi olla, että kirkon suurin kysymys sisällissodan osalta ei olekaan se, mille puolelle papisto asettui, vaan se, miten kirkko kykeni antamaan välineitä syyllisyyden ja syvien taakkojen käsittelyyn. Siinä aavistan paljon avuttomuutta ja kyvyttömyyttä. Siis juuri siinä, mikä on kirkon ydinaluetta, syyllisyyden ja armon kysymyksissä. Oli kyse kielestä, oli kyse kokonaisten maailmojen eriytymisestä.

Keskeytin Tammilehdon lukemisen hetkeksi yhden pienen kohtauksen takia, laskin kirjan kädestäni ja kysyin mielessäni, onko tämä juuri se, mihin kohtaan kirkon ja tulevan kirkkohistorian olisi pysähdyttävä. Kohtauksessa Emma, itsensä myymisellä elänyt nainen, joka kantaa syviä haavoja sisällään, tulee kirkkoon.

Hän tapaa papin, joka puolestaan on menettänyt sodassa molemmat poikansa. Jollain tasolla he ymmärtävät toisiaan, mutta puhuvat toistensa ohi. Emma kääntää selkänsä. Hän ei löydä kirkosta kieltä eikä tilaa, jossa hänen syyllisyytensä ja haavansa ja yksinäisyytensä tulisi kosketetuksi.

Liian nopeasti ei kannata langettaa syytä papille, eikä Emmalle. Mutta ehkä kannattaa yrittää ymmärtää.

Asko Sahlberg, Tammilehto. Wsoy Pokkari 2009 (2004) , 458 s.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | 1 Comment