Oheinen kuva on otettu eräässä turkulaisessa kirjakaupassa. Pitääkö taulussa oleva ajatus paikkansa?

Väitteen mukaan kirjallisuuden peilistä näkee vain sen, mitä katsoja jo on. Siksi se on liian ehdoton, että voisi olla totta. Aika- ja persoonamuoto sulkevat pois olennaisia mahdollisuuksia: Mistä me olemme tulleet ja millaiseksi olemme menossa? Millaiseksi minä en haluaisi tulla?

Luin Herta Müllerin romaanin Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet, suom. Tarja Roinila, Tammi 2010). Saksalainen Müller syntyi vuonna 1953 Romaniassa. Hänen vanhempansa kuuluivat Romanian saksankieliseen etniseen vähemmistöön. Müller muutti Berliiniin vuonna 1987. Kaksi vuotta sen jälkeen Ceausescu puolisoineen teloitettiin. Totalitarismin varjostama arkielämä on Müllerin kirjojen keskeinen aihepiiri.

Olen lukenut Müllerin teoksia aiemminkin, mutta kyseisen kirjan lukeminen vaati jostakin syystä tavallista enemmän keskittymiskykyä. Ensimmäinen yritys epäonnistui ja kirja jäi parinkymmenen sivun jälkeen kuukausiksi koskematta. Mutta toisella yrittämällä meni komeasti läpi.

Saksassa Müllerin teokset ovat saaneet paljon kaikupohjaa: maassa on kokemusta tukahdutetusta tunneskaalasta, jonka tyrannian alla eläminen synnyttää. Müllerin esikoisteos, ankeuden ja aggressiivisuuden myrkyttämään pikkukylään sijoittuva Matala maa (Niederungen, suom. Raija Jänicke, Tammi 1989) julkaistiin sensuroituna Romaniassa vuonna 1982. Kriitikot jättivät sen huomioimatta. Hän kuitenkin onnistui salakuljettamaan alkuperäisen version Saksan puolelle, jossa se sai aivan toisenlaisen, haltioituneen vastaanoton.

Müllerin teksti on rytmisesti tarkkaa ja tiivistä. Kuvasto on erittäin rikasta. Yhdistelmästä soljuu omintakeinen maailma. Hänen sanataiteensa on se, joka vetoaa minuun. Siinä ihastellessa sitten yhtäkkiä havahtuu, että tässä on taas kysymys jostakin aivan helvetillisestä.

Ennen kuin ostin perunat, kävin ruokakaupan makeistiskillä. Päällekkäin kasatuissa lasipurkeissa näin punaisia karkkeja joihin oli takertunut kuolleita ampiaisia, sitten ruostuneita partateriä, sitten murentuneita keksejä, sitten tulitikkulaatikoita, sitten tahmeita vihreitä karkkeja joissa oli ampiaisia […] Kaikki mikä siellä seisoi epäili olevansa jotakin muuta. Ja myyjä: kuin tulitikuista, partateristä, tahmeista karamelleista ja kekseistä olisi tullut ihminen, joka pian taas murenee. Sata grammaa makeita partateriä, minä sanoin.

Tänään en halunnut tavata itseäni on romaani totalitaristisen yhteisön vallankäytöstä, joka myrkyttää kaikki ihmissuhteet. Myrkyn keskeiset ainesosat ovat jatkuva syyllistäminen, epäilyksen ilmapiiri ja pelko. Seuraukset irtoavat nopeasti syistä, jotka eivät enää lopulta merkitse mitään. Jäljelle jää vain aggressio – halu nujertaa ja nolata. Kutsuttakoon sitä romukultaiseksi säännöksi: Kaikki, minkä pelkäät ihmisten tekevän sinulle, tee se ensin heille.

Romaanin päähenkilössä on uhmaa. Hän on nainen, joka ei luovu siitä vähästä itsemääräämisoikeudesta, joka vielä on jäljellä. On myös olemassa välähdyksiä vapaudesta: rakastumisia, tanssia, naurua. Ja hiljaisuus onnen jälkeen, oli kuin huonekalut olisivat menneet kananlihalle.

Tämä oli lukupiirimme viimeinen postaus. Laitamme lapun luukulle. Arkistot jäävät kuitenkin avoimiksi. Kiitos kaikille lukijoille!

Siinä ajassa, jonka matka Helsinki-Vantaan lentokentältä Istanbulin Atatürkin lentokentälle kesti, Mika Waltari pääsi vasta Amsterdamista Pariisiin matkalla olevaan junaan. Olin ottanut matkalukemiseksi Waltari Lähdin Istanbuliin. Luin verkkaisesti, katselin välillä pitkiä aikoja maanpinnan muotojen vaihtumista ja vuorten poimuja.

Waltari oli käyttänyt silti matkaansa jo päiväkausia. Hän oli saapunut Amsterdamiin laivalla, jatkoi siitä Pariisiin, Lausanneen, Venetsiaan ja Roomaan junalla. Vasta Roomasta lähti lentokone, joka välilaskujen jälkeen vei Istanbulin tuolloin vielä kovin pienelle ja nuhruiselle lentokentälle. Lentomatkustaminen oli sodan jälkeisinä vuosina paitsi epämukavaa myös vaarallista. Onnettomuuksia sattui tämän tästä.

Waltaria lukiessa ymmärsin hitaan matkanteon viisauden. Vaikutelmille on tilaa, uudet paikat ja kulttuurien muuttuminen on mahdollista sulattaa.

Juuri siitä syystä en erityisemmin pidä lentomatkustamisesta, ekologisista syistä puhumattakaan. Sielu ei tahdo ehtiä mukaan nopeilla pyrähdyksillä paikasta toiseen. Mutta kun lähdin Istanbuliin, minulla oli käytettävissäni kuusi päivää, Waltarilla kolme kuukautta. Siksi Waltarin matkakirjasta muodostuu kiinnostava vaellus sodanjälkeisen Euroopan halki, minun matkastani pintapuolinen turistihyppäys yhden valtavan ja kiehtovan miljoonakaupungin kaduille.

Waltarin Istanbul oli hyvin turkkilainen. Sota oli siirtänyt sitä kauemmas Euroopasta. Ranskaa puhuivat vain harvat, mutta se oli se eurooppalainen kieli, jolla matkailija voi selviytyä. Nyt englantia puhutaan ainakin keskusta-alueilla, mutta kun vaeltelee pikkukatuja kauemmas, joutuu pienissä ruokaloissa näyttämään käsimerkein, mitä haluaa syödä. Tosin historiallisen Orient Expressin pääteaseman ravintolassa tarjoilijat yrittivät puhua ranskaa ikään kuin vanhojen aikojen muistoksi.

Waltaria lukiessa Istanbulin kiehtova sekoitus itää ja länttä sai historiallista perspektiiviä. Juuri se kiinnosti Waltaria, idän ja lännen kohtauspaikka, historiallinen kerroksisuus ja uskontojen vahva läsnäolo koko historian ajan. Waltari oli matkalla tehdäkseen taustatyötä romaaneihin, jotka sitten ilmestyivät Johannes Angeloksen ja Nuoren Johanneksen nimisinä.

Waltari yritti eläytyä Bysantin historian ristiriitaisiin vaiheisiin ja samalla hän eli ja hengitti basaarien kaupankäyntiä, ravintoloiden tarjoiluja ja kuhisevia katuja. Hän kuunteli minareeteista kuuluvia rukouskutsuja kuten minäkin, mutta ei piipahda kulman takaa yllättäen vastaan tulevaan pienenpieneen armenialaiseen kirkkoon ja sytytä siellä rukouskynttilää. Mutta ymmärsi olevansa myös kristikunnan keskeisellä paikalla, jonka merkitykset kuoriutuivat esiin kaupungin keskeltä.

Yhteistä meille tuntui olevan toinenkin näkymä. Minäkin haukoin henkeä aamuvarhaisella Bosborin rannalla, kun rahtilaivat huusivat, kalastajaveneet olivat palaamassa rantaan ja aurinko nousi häikäisevät kirkkaana Beyoglyn kukkuloiden takaa ja valaisi Üskûdarin rannan.

Kun Waltari astui Hagia Sofiaan, joka oli muutettu moskeijasta museoksi. se oli lohduttoman autio. Lattia oli revitty auki, ikkunat olivat rikki. Hän palasi mielessään vaiheisiin, jolloin ensin ristiretkeläiset ryöstivät kirkon parhaat aarteet ja sitten valloittajasulttaani muuttanut sen moskeijaksi. Hän totesi, että ”kenties se kuitenkin juuri tällaisena, ulkonaisista kuorista riisuttuna, kolkkona ja paljaana kuvasi menneisyyttä majesteettisemmin kuin loistonsa päivinä kastraattien enkelikuoron kaikuessa sen holveissa.”

Nyt Hagia Sofia ei ollut autio. Lattian kansoittivat tungokseen asti turistiryhmät. Kirkon mosaiikit ja moskeijan koraaninlausetaulut kertoivat kerroksisuudesta, tilan avaruus oli vaikuttavaa. Silti ei voinut välttyä alakulolta, nytkään. Rakennus joka on ollut ja merkinnyt niin paljon, ei enää ole mitään. Vain turistikohde, jonne turvatarkastusten läpi mennään katsomaan, mitä joskus oli.

Matkalla lentokentälle taksikuski totesi: ”Too many paople, too many trafik”. Too many people tarkoitti 16-20 miljoonaa, enemmän kuin missään Euroopan kaupungissa. Tällä kaupungilla on edelleen painoa, eikä vain siksi, että ortodoksisen maailman keskus sijaitsee siellä, edelleen, sivukadulla, ilman näkyviä tunnusmerkkejä. Tämä on Istanbul, ja Konstantinopoli.

Mika Waltari, Lähdin Istanbuliin. Totta ja tarua Euroopasta 1947. WSOY 2008 (1948), 274 s.

Siinä on puolensa, että on jättänyt klassikot lukematta. Niin kuin nyt Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla. Parikymppisenä en olisi ollut niin innoissani kirjojen ajankuvasta. En olisi ymmärtänyt, että Täällä Pohjantähden alla on ensimmäinen teos, jossa lukijana eläydyn punaisten puolelle. Jos historia on voittajien kirjoittamaa, niin on ollut myös kohdalleni sattunut kirjallisuus.

Jos olisin lukenut Täällä Pohjantähden alla aikaisemmin, olisin kyllä saattanut lukemisen lomassa miettiä omia isoisovanhempiani ja heidän perheittensä sosiaalista statusta 1900-luvun alkupuolella niin kuin nytkin tein. Joka tapauksessa en olisi osannut pohtia kuinka kattava on Linnan kuva kirkosta ja sen papistosta kansalaissodan aikana, ainakaan en olisi etsinyt käsiini tätä Kari Mäkisen kirjajuttua sodasta. (Klikkaa tästä jos kiinnostuit)

Siinä on puolensa, että on jättänyt klassikot lukematta. Vanhemmiten lukemista haittaa kranttuilu ja kirja jos toinenkin jää kesken. Kyyneleet tirisevät silmäkulmiin jo pelkästä ajatuksesta, että on saanut lukea kirjaa isolla koo-kirjaimella. Tarinaa, joka ei anna laskea kirjaa otteestaan iltaisin. Tarinaa, joka vielä viikkoja lukemisen jälkeen elää mielessä.

Sillä Linna on todellinen tarinankertoja. Niille muille, jotka ette vielä kirjaa ole lukeneet (ja tämän jälkeen, kipikapi kirjastoon!), Täällä Pohjantähden alla kertoo Jussin ja Alman perheen ja heidän kyläyhteisön tarinan. Tunnettua on, että ensin oli suo, kuokka ja Jussi. Sitten kolme poikaa ja heidän elämänsä vaiheet, sen jälkeen pojan poikien kohtalot ennenkuin Linna jättää lukijan tarinan tuivertamana haikailemaan Pentinkulman perään.

Ihailin Linnan taitoa rytmittää tarinaa. Kun keskittyminen vaikkapa työväenliikkeen alkuvaiheisiin Pentinkulmalla alkaa herpaantua, Linna vaihtaa perspektiiviä tai marssittaa tarinaan uusia juonenkäänteitä. Kirja rullaa ja aina pitää lukea vielä yksi sivu.

Välillä mietin, ketä kirjan hahmoista Linna muistutti. Ehkä sanavalmista, kaikesta selviävää Kivivuoren Ottoa. Vai jyrän lailla töissään etenevää, tunteensa kätkevää Koskelan Jussia. Muistelen samalla, että toisessa vast’ikään lukemassani klassikossa, Tuntemattomassa sotilaassa, oli saman tyyppiset hahmot. Joku piirteistä saattaisi olla lainassa Linnalta.

Mutta pääosan lukemista en ajatellut Linnaa ollenkaan. Elin Koskelan maiden syntymisen toivoa. Vihasin epäoikeudenmukaisia vallanpitäjiä ja pappilan omia motiivejaan kaunistelevia hurskastelijoita. Jännitin oikeuksistaan taistelevien torpparien kanssa. Rakastin rakastuvia. Pelkäsin kuoleman uhkaa ja surin, oi kuinka surin, kuin oikeiden, elävien ihmisten kuolemaa surraan.

Marraskuun alakuloinen aamu. Aurinko nousee joen takana metsän reunassa epäröiden. Kuura on kuorruttanut ruskeat lehdet omenapuun alla.

Mietin: kasa kohmeisia lehtiä puutarhassa. Pitäisi viedä pois. Auringon valo näyttää keltaiselta.

Yhtäkkiä kävelen sisälle ja noudan kameran.
En osaa sanoin kuvata marraskuun aamun kauneutta.

Miksi joku osa itsessä näkee kauneutta siinä, minkä järki toteaa puutarhaan unohtuneeksi roskakasaksi? Etsin vastauksia oppaanani Serafim Seppälän kirja Kauneus: Jumalan kieli (Kirjapaja 2010). Serafim Seppälä on filosofian tohtori ja kirjailija, joka työskentelee systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Joensuun yliopistossa.

Tiivistettynä: Serafim Seppälän teos tutkii kauneuden käsitettä antiikin filosofiassa, ajanlaskun alun juutalaisessa uskonnonfilosofiassa ja varhaisen itäisen kirkon ajattelussa. Tarkastelun kohteina on kahdeksan antiikin ja Bysantin ajattelijaa Platon, Plotinos, Filon Aleksandrialainen, Klemens Aleksandrialainen, Basileios Suuri, Gregorios Teologi, Gregorios Nyssalainen ja Pseudo-Dionysios. Kunkin filosofin ja teologin tekstien äärellä teos etsii vastausta siihen, mitä kauneus on.

Kirjaa tekee mieli lukea hitaasti, kuulostella, etsiä rinnastuksia nykyhetkestä ja omastakin kokemusmaailmasta. Kirkkoisien teksteissä kauneuden pohdinta ei rajoitu pelkästään ilmiöiden maailman pintatasolle. Tarkasteltaviksi tulevat myös Kristuksen, Pyhän Hengen, ja elämäntavan kauneus. Klemens Aleksandrialaisen ajatukset elämäntavan kauneudesta haastavat pohtimaan omaa elämää, sen kulutustottumuksia ja pyrkimyksiä kauneuden ja rumuudenkin näkökulmista.

Antiikin filosofia korosti näköaistin ensisijaisuutta suhteessa kauneuden kokemiseen. Vastaavasti ikonitaiteessa “kuvan aineellinen olemus tulee jumalallisen läpäisemäksi ja kirkastamaksi”, tai toisin sanoin: avautuu ikkunana Jumalan todellisuuteen. Silti kauneus voi olla läsnä myös kirjoitetussa (tai puhutussa) tekstissä. Gregorios Teologin mukaan pyhissä teksteissä piilee “mystistä kauneutta”, myös vähäarvoisilta näyttävissä teksteissä. Lieneekö tässä selitys sille, että koskettava saarna tai hengellinen teksti on parhaimmillaan myös esteettisesti “kaunis” kokemus, mutta toisaalta pelkkä esteettinen taituruus itsessään ei tee saarnasta sisintä syvältä koskettavaa. Seppälä toteaa tekstien kauneutta pohtiessaan, että harhaopit ja väärät profeetat edustavat usein kristinuskon “riisuttuja malleja”, joissa kauneudelle ei anneta sijaa.

Vaikka Basileios Suuri muistetaan luostarisäännön kehittäjänä ja askeettina, hän rakasti aivan erityisesti luonnon kauneutta. Basileioksen mukaan fysikaalinen todellisuus ei ole hengestä erillinen maailma. Pikemmin kaiken aineellisen läpäisee Jumalasta kumpuava voima ja ulottuvuus, joka on kauneus.

Teokseen poimittujen ajattelijoiden tekstien välityksellä Seppälä nostaa esille kaksi todellisuuskäsitystämme muokannutta virtausta. Platonin ja hänen seuraajiensa ajattelussa todellisuuden perimmäinen rajalinja kulkee muuttumattoman ideatodellisuuden ja muuttuvan ilmiöiden maailman välillä. Kirkkoisien teologiassa rajalinja kulkee luodun ja luomattoman (Jumalan) todellisuuden välillä. Molempia perinteitä yhdistää usko siihen, että “kauneus on olemassaolon perimmäistä ulottuvuutta , jota kaikki ilmiömaailman kappaleet ja sielulliset aikaansaannokset kantavat itsessään ja välittävät maailmaan” (s. 230). Vaikka maailman tai luodun todellisuuden piirissä oleva kauneus on suhteellista, epävakaata, katoavaa, kulttuurisidonnaista, se ei ole vähäteltävää. Kaiken läpi himertää perimmäinen todellisuus, joka on kauneus.

Platonismin ja idän kirkkoisien jakama kauneuden idea johtaa Seppälän puhumaan yhdestä platonis-patristisesta kauneuskäsityksestä. Oma, paljon tutkittu kysymyksensä on platonismin vaikutus ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien ajatteluun. Seppälä ei pureudu tähän kysymykseen yksityiskohtaisesti, mutta toteaa, että kirkkoisien kohdalla kyse oli monesti enemmänkin tietynlaisen aateilmaston hengittämisestä kuin tekstikohtien jäljentämisestä.

Serafim Seppälä päättää teoksensa kysymyksiin siitä, mitä seuraa, jos alamme mieltää kauneuden kaikessa aineellisessa ja kaikessa henkisessä läsnä olevaksi voimaksi (joka, kirjan ajatuskulkuja pelkistäen: heijastelee tai ilmentää Jumalan läsnäoloa perimmäisenä todellisuutena)? “Kauneuden kokeminen ja hengellinen kontemplaatio ikään kuin hengittävät yhdessä. Näyttää siltä, että kauneuden kokemisessa on aina jotain hengellistä ja aito hengellisyys on aina kaunista, eikä näiden välillä ole selkeää rajaa”, hän toteaa.

Palaan puutarhaan lehtikasan äärelle. Serafim Seppälän kirjan opastamana voisin sanoa, että katoava hetki auringon noustessa, kuihtuneiden, kuurasta kimaltavien omenapuunlehtien ääressä tuntuu kauniilta perimmältään siksi, että läsnä on jotakin pyhää.

Kirjoitin tänne puolisentoista vuotta sitten Vincent van Goghin kirjeistä. Kirja oli minulle uuden lukuharrastuksen alku. Olen sen jälkeen lukenut runsaasti kuvataiteilijoitten kirjoiksi koottua kirjeenvaihtoa. Kirjastosta saatavilla olevat ja suomennetut lienen jo lukenut.

Odotan innolla, että saan käsiini vastikään SKS:ltä ilmestyneen kirjan Silti minä maalaan (toim. Lena Holger, suom. Laura Jänisniemi). Se sisältää Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin kirjeenvaihdon.

Kirjeistä kootut kirjat ovat parhaimmillaan kuin ajasta riippumaton näköalapaikka taiteilijan eri elämänvaiheisiin ja muutokseen. Tunteitten ja ajatusten rinnalla muuttuvat aiheet ja tekniikat. Näköalapaikka avautuu, mikäli kirjeenvaihto on käyty vuosien varrella läheisen henkilön kanssa. Silti minä maalaan kuulostaa tässä suhteessa erittäin lupaavalta. Täytyy hankkia se joululukemiseksi.

Viimeksi luin Pekka Halosen (1865-1933) kootut kirjeet Pekka Halonen sanoin ja kuvin (toim. Juha Ilvas, Otava 2001). En ollut juuri tuntenut hänen taidettaan. Mutta sen tiesin, että hänellä oli kesäpaikka Paltamon Kivesjärven rannalla, jonne ylioppilas Eino Leino souti postia.

Monet Halosen maalauksista ovat kalevalaisia, kansallisen identiteetin rakentajia ja kuvaajia. Hän näyttää myös rakastaneen lumista maisemaa ja tykkylumen peittämiä havupuita. Minulle kolahti kirjaan painettu Talvipäivä, kohti syvänsinistä taivasta pötkivä jänis.

Halosen kirjeistä valtaosa on osoitettu hänen vaimolleen Maija Haloselle (os. Mäkinen). Nuoruudesta vanhuuteen säilynyt rakastava sävy on koskettava. Myös ystävälle ja esikuvalle Akseli Gallen-Kallelalle on useita kirjeitä. Gallen-Kallelan kirjeet on julkaistu kirjassa Sanan ja tunteen voimalla (Valtion taidemuseo, 1996). Myös sen on toimittanut Juha Ilvas.

Taiteilijat oireilevat usein ensimmäisten joukossa, kun jokin uusi teknologia alkaa sanella ihmisten tapaa elää. Ihmiset haluavat hämmästyttävän nopeasti luopua itsemääräämisoikeudestaan suhteessa ajankäyttöön ja elinympäristön estetiikkaan.

Kaisa Tanttu on kirjoittanut tänne lukupiiriin pyöräilyaiheisista kirjoista. Otaksun, että polkupyörät viehättävät Kaisaa. Sen sijaan Pekka Halonen koki ne vastenmieliseksi edistykseksi. Käydessään Italiassa hän valittaa kirjeissään pyöristä ja ”ruttotaudin tavoin maassa liikkuvista” englantilaisista turisteista. Kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja hän kirjoittaa Gallen-Kallelalle Sorrentosta helmikuussa 1897:

”Kyllä oli aikoinansa taiteen luvattu maa. Mutta nyt täälläkin niin kuin koko maailmassa polkupyörät ja turistit vallitseevat.”

Vaikka olen tänä syksynä jo kerran kirjoittanut Kai Niemisen runoista, teen sen nyt toisen kerran kirjasta Alan oppia. Tämä paljastannee lopullisesti yksinkertaisuuteni, varsinkin kun pyöräilystäkin on tullut kirjoitettua jo kahdesti. En vain voinut jättää kirjaston hyllyyn kokoelmaa, jolla on näin maukas nimi. Maistelkaa nyt itsekin! Alan oppia.

Edellinen lukemastani Niemisen kirjasta jäi mieleen, kuinka runojen kautta tuntui pääsevän lähelle niiden tekijää. Runoissa sellainen olo tulee harvemmin. Niemistä lukiessa tuntui kuin istuisi viereisellä penkillä kuuntelemassa punnittuja sanoja.

Niin tapahtui myös kun luin sunnuntaipäivän pysähtyneessä tunnelmassa runoja. Siellä Nieminen odotti kansien välissä, piippuaan poltellen, aina välillä merelle silmäillen, milloin viiniä, milloin teetä siemaillen. Pitkäpartainen vanhempi herrashenkilö, jonka kaikki sanat toivottavat tervetulleksi seuraan.

Viihdyn sellaisten runoilijoiden seurassa, joilla on ajatusten loppuunajatteluprojekti käynnissä. Malttaisi ajatella loppuun, Nieminen toivoo. Löytäisi kiteytyneen ajatuksen, kimaltavan, hukattavaksi, että voisi aloittaa projektin uudestaan, jatkaa runoilija itseironisen tuntuisesti.

Kiitän tästä kimaltavasta kiteytyksestä, huokaan. Ajattelu on ihanaa, ajattelen joka hetki jotain mielenkiintoista. Olen joskus surrut, että ajattelu on niin yksityistä, siitä ilosta eivät muut pääse osallisiksi. Ihmisten välillä voi jakaa verbejä. Teen ruuan teille. Hän pyöräilee töihin. Sinä soitat, vaikka oikeastaan me kaikki sekä teemme, että ajattelemme.

Mitä Nieminen sitten oppii? Klarinetin soittoa kotitarpeiksi. Turhasta luopumista (ja sitä, että vapaa tila täyttyy aina). Sen, että maailmasta on astuttava syrjään nähdäkseen ja että syrjästä näkee vain oman varjonsa. Että kaikkea ei voi oppia kerralla ja että oppiminen tapahtuu vähitellen, salamanvälähdyksessä.

Sodasta Peter Englund osaa kirjoittaa niin hyvin, että hirvittää. Juuri niin sodasta kuuluu kirjoittaa: että hirvittää. Pultavaa (1989) ja Sodan kauneutta ja kauheutta (2009) on siinä suhteessa vaikea ylittää.

Toisekseen Peter Englund kirjoittaa historiallisia esseitä niin hyvin, että se vetää hiljaiseksi. Juuri hiljaisuudesta ja sen muutoksesta hän on kirjoittanut Hiljaisuuden historiassa (2004), joka sisältää myös vertaansa vailla olevan henkeviä ja kiinnostavia arjen historian välähdyksiä niin ruuvimeisselin, näyteikkunan kuin paperiliittimenkin historiasta.

Molemmat puolet ovat mukana Englundin vanhemmassa, mutta vasta nyt suomennetussa Menneisyyden maisemassa. Myönnän, hyvin myönnän, että aikaisemmin en ollut tullut ajatelleeksi sotaa äänten näkökulmasta, enkä sen paremmin sitä, miten vaikeaa 1700-luvun taistelukentällä– tai yhtä hyvin myöhemmillä rintamilla – oli nähdä. Englund vain yksinkertaisesti kuvaa pölyn, savun ja metelin yhdistelmiä, joitten keskellä yksittäisen sotilaan oli lähes mahdoton tietää, mitä ympärillä tapahtui. Sota oli kaikkialla ympärillä, ja sen olemus oli kauhu, sekavuus, kaaos, sattumanvaraisuus ja kuolema.

Sitäkään en ollut tiennyt, että Ruotsinsalmen meritaisteluun valmistauduttaessa Ruotsin sotalaivojen kansille ripoteltiin hiekkaa, jotta miehistö ei liukastelisi veressä.

Englundin esseille niin sodasta kuin rauhasta on ominaista sekä luja historiallinen fakta että häpeämätön subjektiivisuus. Voi kuvitella, että esseet ovat syntyneet historiantutkijan tarpeesta tieteellisen viileyden keskellä tunnistaa se, mitä itse ajattelee ja kuka itse on historiallisen tiedon keskellä. Tasapainon löytäminen objektiivisen ja subjektiivisen välillä on hyvän esseetaiteen tunnusmerkki. Kyse on enemmästä kuin historian popularisoinnista. Kyse on dialogista menneisyyden ja nykyisyyden välillä.

Kovin syvälle aiheisiinsa Englund ei sukella, joidenkin teemojen kohdalla yleistykset ovat reippaita. Mutta tämän hetken arkea ja elämää ymmärtää hiukan paremmin luettuaan Englundin esseet yksinäisyyden historiasta, pimeyden ja valon historiasta, lian ja löyhkän historiasta tai pelon historiasta. Ja nyt niin kuin aikaisemminkin Englund tuntuu olevan erityisen kiinnostunut paitsi sodasta myös seksuaalisuudesta.

Kaikkien niiden, jotka ajattelevat historiaa, sotaa tai politiikkaa järjestyneenä, hallittuna ja suunnitelmallisena toimintana, tulisi lukea essee Marx-veljekset Petrogradissa. Se on kertomus siitä, miten Saksan kommunistinen puolue päätti käynnistää vallankumouksen tiistaina 23. lokakuuta 1923 Kielistä. Sattumoisin ja viestinviejien päähänpistosta paikka vaihtui Hampuriksi, jossa asiasta ei tiedetty mitään. Nopeasti kokoon kyhätyillä miehillä oli aseellista vallankumousta varten yksi ase 20 miestä kohti. Lopulta seurauksena oli sekavuutta, sähellystä ja surkeutta.

Historia on sattumanvaraista ja suunnittelematonta. Mitä suurimmassa määrin pientä ja inhimillistä, eritoten inhimillistä, ei suurta ja ylevää. Siinä olen Englundin kanssa samaa mieltä.

Peter Englund, Menneisyyden maisema. Suomentanut Kari Koski. WSOY 2011. 322 s.

Kun laskin käsistäni Karin Ehrnroothin kirjan Vinoon varttunut tyttö, minua kylmää. Hänen kuvauksensa perheestään ja asemastaan sen jäsenenä kuristaa väliin kurkkua, väliin pistää melkein vihaksi. Silti kirjailijan ote tapahtumiin on viileän surumielinen: Näin minä sen elin. Tämän se minulle teki – mutta minä selvisin.

Kirjan päähenkilö on Karinin lisäksi hänen äitinsä, tanskalainen hovinainen Karin-Birgitte Schack. Jännite äidin ja tyttären välillä on väliin riipova. Niin vähän olisi tarvittu, ja tytär olisi saanut suuresti kaipaamaansa rakkautta ja hyväksyntää. Äidiltä sitä ei juuri tullut, kenraali-isältä jonkin verran. Mutta isän silmät suuntautuivat kuitenkin useimmin äitiin kuin tyttäreen.

Näin Karin sen muistaa: Koko perhe oli olemassa pitääkseen äidin hyvällä tuulella ja tyytyväisenä. Äitihän oli luopunut loisteliaasta elämästään Tanskassa, ja muuttanut aivan toisenlaisiin oloihin. Varsinkin Karin tunsi, että häneltä odotettiin äidin tukemista silloin, kun hän itse olisi tarvinnut olkapäätä, johon nojata. Karin tuntee koko nuoruutensa olevansa vääränlainen ja haluavansa vääriä asioita. Hänen tunteensa ja tahtonsa sivuutetaan liian monta kertaa.

”Minä pidin äitiä nuorena tyttönä. Minun mielikuvissani hän oli tyttö, jota piti suojella, joka aina tarvitsi apua. Minä otin vaistonvaraisesti hänestä vastuun. Ei, ei siinä vielä kaikki: minut kasvatettiin tekemään niin. Se johti siihen, että minusta tuli eräänlainen lapsivanhempi tajuamatta, mitä oli tapahtumassa. Itse asiassa tein vain työtä käskettyä – mikä oli virhe. Lapsuudenkotini roolijako tuntui usein armottomalta,” Karin Ehrnrooth kirjoittaa.

Liian suuri vastuu liian varhain aivan vääristä asioista ei tee ihmiselle hyvää.

Kirjassa on paljon tunteita liikuttavia kohtauksia, jotka tehoavat siksi, että Ehrnroothin katse on niin tarkka ja hän muistaa niin hyvin. Onko se myös totta, on sivuseikka, sillä lapsen kokemus on totta. Lapsi muistaa ihollaankin, ja muistot piirtävät häneen käsitystä siitä, kuka hän on vanhemmilleen ja kuka hän on itselleen.

Isä kyllä näkee myöhemmin tyttärensä ongelmat ja kehottaa ystävällisesti tätä luottamaan itseensä. Miten se on mahdollista, jos kerta toisensa jälkeen on oppinut enemmän mukautumaan muiden tahtoon kuin löytämään oman tahdon ja omat tunteet? Mitä on luottaa itseensä, pohtii tytär – ja vaikenee.

Kirjan loppupuolella aikuistuva Karin alkaa ymmärtää hiukan äitiäänkin, kun tutustuu tämän tanskalaisiin sukulaisiin. Myös äidin yli oli aikoinaan kävelty. Ehkä hänkin oli joutunut kieltämään itsensä? Ymmärtää voi, anteeksiantaminen on jo vaikeampaa – varsinkaan kun sitä ei pyydetä.

Vinoon varttunut tyttö seuraa Karin Ehrnroothin aikuistumista, masennusta ja anoreksiaan sortumista sekä viimein oman minuuden löytämistä. Kunnes ollaan toipumisessa niin pitkällä, että hän saattaa kirjoittaa: ”Tunnen että elämäni on ollut jo melko pitkä ja että elämä itse katsoo minua peilistä ja hymyilee minulle ystävällisesti pilke silmäkulmassa. Kyllä tuo olen epäilemättä minä. Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei enää tarvitse etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla – – nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten. Ja poikaani varten. Toivottavasti olen sitä; oikeanlainen häntä varten.”

Karin Ehrnrooth vetoaa ihmisen minuuden kunnioittamisen puolesta vähän samaan tapaan kuin Marianne Alopaeus Pimeyden ydin -kirjassaan.

Jään pohtimaan, mitä muuta annettavaa ihmisellä tässä elämässä on kuin oma minuutensa, mitä muuta tietä kuin yritys löytää vapaus ja mahdollisuus kasvaa omaksi itsekseen? Se, joka tuhoaa toisen minuuden, tekee hirvittävän väärin. Joka minuutensa kieltää, ei osaa rakastaa itseään.

Uskon, että perhe on kohtalo. Meitä muovaa kaikki, mitä siellä näemme, kaikki miten meitä kohdellaan, kosketetaan ja annetaan tilaa. Tässä suhteessa tasa-arvoa ei ole olemassa. Kuitenkin lähtökohdat on hyväksyttävä, on otettava vastuu elämästään ja tehtävä sen jälkeen parhaansa. Me muovaamme vuorostaan omia lapsiamme – kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

Se panee miettimään.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö. Suomentanut Riie Heikkilä yhdessä Karin Ehrnroothin kanssa. Gummerus 2011.

Norjalainen kirjailijaystäväni Gunstein Bakke suositteli luettavakseni suomenruotsalaista Willy Kyrklundia (1921–2009). Hän on vastikään kääntänyt Kyrklundin kaksi pienoisromaania norjaksi. Sain tuntea itseni moukaksi, sillä en ollut kuullut maanmiehestäni. Ystäväni arvioi (ehkä lohduttaakseen), ettei Kyrklund olisi Suomen sydänmailla laajasti tunnettu siksi, että hän muutti nuorena ylioppilaana Uppsalaan, jossa asui loppuelämänsä. Ruotsiin loikannut ja siellä hampaisiin asti palkittu kirjailija on kenties suomalaisen kansallisylpeyden kannalta kiusallinen tapaus.

Pentti Saaritsan suomentama pienoisromaani Oikea tunne (WSOY 2004) on fantasista proosaa! Ensimmäisessä luvussa, parodianomaisessa filosofisessa esseessä Tunteen luonne ja luokittelu kertoja kuvailee erilaisia tunnetyyppejä. Lopuksi hän kertoo, että kirjan tarkoituksena on tarinallisin esimerkein kuvata vääriä tunteita.

Esseetä seuraavat itsenäiset tarinat. Erityisesti minua viehättivät ne, joissa tutkitaan mahdollisuutta välttää kätkettyjä mutta alati pintaan pyrkiviä tunteita ja ajatuksia. Sellainen on esimerkiksi tarina aarreluolasta, joka on helppopääsyinen ja kaikkien tiedossa. Rikkauksien noutamisella on vain yksi ehto: sisään astuessa ei saa ajatella taatelinydintä. Kukaan ei ole päässyt kahtakymmentä askelta syvemmälle luolaan. Ainoastaan rakastamastaan naisesta Leylasta eroon joutunut Madjnun olisi voinut onnistua rikkauksien noutamisessa, sillä kaikki hänen ajatuksensa olivat kiinni Laylassa. Mutta juuri siksi häntä ei ehdotus aarteen noutamisesta tippaakaan kiinnostanut.

Oikean tunteen erilliset, tyylivalikoimaltaan rikkaat tarinat syvenevät toistensa rinnalla. Satu aarreluolastakin avautuu laajemmasta näkökulmasta kirjan viimeisen tarinan valossa. Se koostuu pojan kirjeistä poissaolevalle isälleen, ja isän yhdestä vastauksesta.

Äitinsä luona varttuvan pojan ensimmäinen kirje on kirjoitettu pikkupoikana, viimeinen yliopisto-opiskelijana. Isän ainoa vastauskirje aikuiselle pojalleen on tragikoominen. Se alkaa näin: ”Rakas oma lapseni. Minä vastaan kirjeeseesi, minä vastaan siihen heti, sen minä teen heti nyt. Mitä voisit muuta kuvitellaakaan? Voiko muuta ajatellaakaan? […] Mutta ensin sinun täytyy sallia minun ajatella valmiiksi jo aloitettu ajatus.” Tämän jälkeen isä kirjoittaa laajan spekuloinnin, miten kuningas Kaarle XII:n olisi pitänyt taktisesti menetellä Narvan taisteluitten jälkeen.

Poikansa hylännyt isä yrittää kirjoittaessaan ylläpitää tunnetta, että lapsi olisi hänelle edelleenkin kaikki kaikessa. Mutta välinpitämättömyyden ”taatelinydin” pyrkii vastuttamattomasti pintaan.

Kyrklundin proosa on omintakeisesti kietoutunut klassisten filosofisten kysymysten ympärille. Hänen ihmiselämän ehtoihin keskittynyt katseensa näkee laaja-alaisesti. Hän ei saarnaa. Hänen esseetyylin, fabuloinnin ja absurdin huumorin yhdistelmäänsä on aiheellisesti verrattu argentiinalaiseen Jorge Luis Borgesiin. Minua Kyrklund innoittaa enemmän, mikä voi osin selittyä pohjoisella ulottuvuudella.

Alan vähitellen saada ikioman, henkilökohtaisen merkityksen Jeesuksen vertaukselle siitä, kuinka rikkaan on vaikeampi päästä taivaaseen kuin kamelin läpi neulansilmästä.

Se paljastuu lukemistostani. Olen nimittäin jumittunut lukemaan kirjoja pyöräilystä Nizzaan. Edellisen olen kuvannut täällä. Tällä kertaa käsittelyssä on Kaisa ja Christoffer Lekan sarjakuvakirja Tour d’Europe – The Yoga of Road Cycling.

Sarjakuvataiteilija Kaisa Lekaa muistuttava mustakorvainen hiiri ja hänen miestänsä Christoffer Lekaa esittävä ankka pyöräilevät Ruotsin läpi Euroopan etelälaitaan Nizzaan.

Kuukauden matkatavarat hiiri ja ankka pakkaavat pieneen pyörän peräkärryyn. Alkumatka Ruotsin läpi on sateinen ja tuuli käy vastaan. Vaatteet märkinä ja hikisinä hiiri ja ankka saapuvat päivän polkemisen jälkeen majapaikkoihinsa. Päivän jälkeen onni on pieniä asioita, niin kuin kliseet väittävät. Lämmin makuupussi, maha täynnä papumuhennosta ja puhtaat, kuivat vaatteet odottamassa seuraavan päivän hikiä.

Saksan halki pyöräillessään hiiri ja ankka törmäävät kulttuurieroihin. Pyöräilijät tien laidassa saavat teiden valtiaat, autot huutamaan. Pois meidän teiltämme, ne tööttäilevät. Kun ankka ja hiiri eivät hinduvakaumuksensa mukaan syö mitään eläinperäistä, he kohtaavat ongelmia. Pyöräilijöiden herkku, ranskalaiset perunat, valmistetaankin saksalaisittain sian rasvassa.

Kun fillarit rullaavat Ranskan teitä, ovat ankka ja hiiri jo melkein perillä. Kun he ylittävät Lyonin kaupungin kohdalla Rhone-joen, muuttuu vesikin välimerellisen turkoosiksi. Kaisa-hiiri voi ruveta ajattelemaan summausta joogin tapaan. Onko valtava vaivannäkö tehty oikeista syistä? Mikä on askeettisuuden ja uhrausten arvo, jos ne on tehty kunnian ja huomion takia?

Ja mikä se henkilökohtainen merkitys Jeesuksen vertaukselle rikkaan vaikeudesta päästä taivaaseen sitten on? Kun makailen pehmoisella vuoteellani, lehteilen ihanan paksua Tour d’Europea ja hihitän sarjakuvalle, olen rikkauteni ansassa. Pitkän matkan teko kiehtoo. Kurinalaisuus kiehtoo. Tiedän kuinka yksinkertaisuus ja niukkuus tekee hyvää.

Rikkaan miehen lailla en pääse siihen taivaaseen, koska elämäni on niin mukavaa, etten kykene luopumaan siitä. Tour d’Europe näyttää vapauden, mutta katselen sitä kaukaa, enkä viitsi nousta sängyltäni, syömästä, lukemasta ja haaveilemasta.